Historiallinen näytelmä

No niin, tässä sitä pitkästä aikaa kirjoitellaan blogia (noloa, etten ole kerinnyt pitkään aikaan kirjoittaa; on ollut tosi pitkiä työpäiviä – käytännössä ilman vapaapäiviä – ja siksi kalenteri on täyttynyt muulla, kun autuaalla ajalla kirjoitella).

Viikonloppuna olin Kymen piirin piirikokouksessa puhumassa ja siellä oli mukava tunnelma. Oli suuri ilo ja kunnia olla läsnä jo perjantai-iltana juhlistamassa piirin pitkäaikaisen toiminnanjohtajan, ystäväni Ossi Roinisen eläkkeelle jäämistä.

Reissussa opin, että Imatralla on paitsi mukavaa väkeä (tämän tosin opin jo eduskunnan mukavassa kesäkokouksessa Imatralla syyskuun alussa), myös erityisiä taksikuskeja. Kun perjantaina saavuin, minua kokouspaikalle kuljettanut kuski alkoi heti kysellä matkani tarkoitusta. Ja niin siinä haastellessa sitten kerroin hänelle olevani demarikansanedustaja Tampereelta. Siinä sitten selvisi, että tovereita ollaan. Kuski oli hiljan liittynyt SDP:n jäseneksi.

Kokousväelle kerroinkin, että Imatra on varsin hyvä paikka tulla: taksikuskikin oli demari. Kokousväki kertoi, että Imatralla maan tapaan kuuluu, että kun sinne tulet, selvitetään heti kuka olet, mistä tulet, mihin menet ja niin edelleen.

Kun sitten lähdin takaisin kokouspaikalta asemalle, toistui taksissa tuttu kuvio. Pian olin jo kertonut kuskille kuka olen ja missä merkeissä Imatralla liikun. Ja kuinka ollakaan: tämäkin mukava kuski kertoi olevansa SDP:n äänestäjä!

Vau, hyvä paikka tämä Imatra. Ainahan sanotaan, että taksigallup on luotettava. Taksikuskit tapaavat työssään paljon ihmisiä ja heidän nenänsä kuulemma haistaa parhaiten maailman tulevat tuulet. Osaavat kertoa, koska alkaa taloustaantuma tai mikä puolue on nousussa ja mikä laskussa.

Minä pidän näistä Imatran taksigallupeista. Vapise hallitus, tätä menoa porvarihallitus ei tule olemaan pitkäikäinen: paikoin SDP:n kannatus on jo sata prosenttia.

Eikä tämä muuten ole mikään ihme, kun seuraa viime aikaisia hallituksen käsikirjoittamia ”historiallisia” näytelmiä. Viime aikainen meiniki on antanut selkeän kuvan hallituksen kyvykkyydestä. Kukapa olisi viime keväänä uskonut, että tulemme näkemään Suomen, joka on karvan päässä hoitajien joukkoirtisanoutumisista? Tai kuka olisi uskonut, että eduskunta istuu kahdelta yöllä säätämässä pakkotyölakia?

Ja kuka olisi uskonut, että näemme historiallisen näytelmän, jossa Kokoomus tekee kaksi tulemista ja välillä katoaa kuin maan nielemänä.

Tämän ”historiallisen” farssin ensimmäisessä näytöksessä Kokoomus lanseerasi ensimmäisen tulemisensa: oli päätetty antaa 150 miljoonaa euroa kunnallisalan palkkaratkaisun edistämiseen. Kokoomuksen joukot saapuivat näyttämölle henkeseleitä paukutellen ja hokien kaiken ”historiallisuutta”: ensimmäistä kertaa hallitus tuli osalliseksi palkkaneuvotteluihin kannustaen niitä omalla rahaerällään.

Kokoomus hoki historiallista osallisuuttaan palkkaratkaisuun taukoamatta. Olihan opittu, että tässä hektisessä maailmassa tuntuu riittävän, kun tarpeeksi monta kertaa hokee jotakin lyhyttä slogania. Viis sisällöstä, asiakeskustelusta tai syvällisistä analyyseistä, tulihan vaalivoittokin hokemalla kahta sanaa: ”tasa-arvotupo” ja ”tempputyöllistäminen”.

Historiallisen farssin toisessa näytöksessä kaikki ei menekään ajatellusti. Tehy lähtee hakemaan omaa ratkaisua ja neuvottelutilanne on hyvin vaikea. Kokoomus katoaa jälkiä jättämättä näyttämöltä. Silloin tällöin kun joku saa jonkun Kokoomuslaisen (yleisimmin Zyskowiczin) tuupattua lavalle, keskittyy tämä joko kieltämään vaalienaluslupauksensa vähintään kolmesti tai selittämään, ettei hallitus yhtäkkiä olekaan mitenkään ”osallinen”. Ensimmäisessä näytöksessä hallitus on siis osallinen ”historiallisine tekoineen”, toisessa näytöksessä hallitus ei voi puuttua mihinkään, kun se ei enää olekaan ”osallinen”.

Kolmannessa näytöksessä sopu palkkaneuvotteluissa syntyy ja tilanne helpottuu. Kokoomus palaa lavalle. Se kertoo tehneensä historiaa edistämällä naisalojen palkkaratkaisuja ja on taas tällä kertaa ollutkin ”historiallisesti” ”osallinen” siihen, että palkkaratkaisussa saatiin hyvät korotukset kunta-alalle.

Myös pääministeri saapuu kulisseista äreänä lavalle ja haukkuu sairaanhoitajat ja opposition. Aiemminhan päämisteri on tullut kulisseista lavalle lähinnä haukkumaan mediaa tai kieltämään ministereitään puhumasta keskeneräisistä asioista. Nyt haukutaan oppositio, koska ovat puhuneet.

Tässä vaiheessa näytelmää esitetään dramaattinen uhkaus: jos ette peru sanojanne, ei teidän tule hallituksessa tulevaisuudessa oleman. Draamallisessa kaaressa tässä tapahtuu siis paluu menneisyyteen ja vanhaan aikaan: demokratiasta, vaaleista ja kansan äänestä viis, kuningas, keisari tai joku iso valtamies kasvaa niin isoksi, että päättää kaikkien puolesta, kuka on kelvollinen mihinkin.

Kokoomuksen Jyrki Katainen säestää pääministerin haukkuja: Aamulehteen ilmestyy otsikko oppostion vastuuttomuudesta, vaikka vain viikko sitten samainen Katainen oli A-Talkissa kiittänyt oppositon Eero Heinäluomaa vastuullisesta toiminnasta. Vielä tuolloin vuorosanat kuuluivat: ” ”Minä haluan antaa tunnustuksen Eero Heinäluomalle tämän potilasturvallisuuslain käsittelystä. Sä oot toiminut ihan maltillisesti etkä ole tämän asian yhteydessä halunnut provosoida enempää.”

Zyskowicz ja Sasi – näytelmän Tiku ja Taku – säestävät pääministerin paheksuntaa ja paheksuvat paheksumistaan erityisesti SDP:tä ja sen kansanedustajia ”suuuuuuuuresta vastuuttomuudesta”, he kun olivat menneet äänestämään vastoin hallituksen toisessa näytöksessä esiin tuomaa osin kansainvälisten oikeuksien vastaista pakkotyölakia vastaan. Näytelmän tyylilajiin ei kuulu huomioida, että SDP:llä on ollut omat sopimiseen, ei pakkoon perustuvat vastuulliset pykäläehdotuksensa matkan varrella.

Tässä vaiheessa näytelmän mykkä osapuoli – Vihreät – avaa suunsa pitkästä aikaa: myös ministeri Brax katsoo aiheelliseksi paheksua, kuinka vastuuton SDP onkaan ollut. Tässä vaiheessa voinee olla tyytyväinen, että edes joku pihahdus Vihreiden leiristä kuuluu, sillä moni on jo ehtinyt epäillä, että he ovat tässä näytelmässä samoin kuin muussakin roolissaan hallituksessa jääneet lähinnä mykän elokuvan aikakaudelle.

Vihreät ovat hallituksessa ääneti milloin siunaamassa milloin citymaastureiden autoveron laskupäätöksiä, milloin ympäristöjärjestöjen avustusten leikkauksia samaan aikaan, kun hallituskumppanit suunnittelevat jo kovaan tahtiin Vuotoksen rakentamista: jos ei vesilain, niin sitten erillislain voimin.

Kolmannen näytöksen lopussa Kokoomus kumartaa aplodeja odotellen. Niitä tulee nuivasti, kun
ainoa ihminen joka istuu enää katsomossa on kuntalainen, joka kaivaa rahapussiaan, jotta voisi maksaa laskun. Tähän näytelmäänhän ei nimittäin ole käsikirjoitettu mukaan Kokoomuksen ennen vaaleja antamaa lupausta siitä, että valtio maksaisi kunnille sen osuuden naisvaltaisten alojen palkankorotuksesta, mikä ylittää yleisen korotustason.

Tuolloin 14.2. Kataisen vuorosanat menivät vielä seuraavasti: ”Mitä enemmän naisvaltaisille koulutetuille aloille maksetaan yli yleisen korotustason, sitä enemmän olemme valmiit nostamaan kuntien saamia valtionosuuksia. Esitämme, että valtio siis maksaa kunnille sen osuuden naisvaltaisten alojen palkankorotuksesta, joka ylittää yleisen korotustason.”.

Tässä näytelmässä näin ei käy. Valtion tulee vastaan pienellä murto-osalla palkkaratkaisun hinnasta ja näin kuntien kohonneet kustannukset maksaa kuntalainen korotettujen verojen ja palvelumaksujen kautta.

Tässä siis historiallinen näytelmä made by Kokoomus. Ei vedä vertaa Shakespearelle.

Ei kommentteja.

Vastaa