Suuryritykset kuriin

Flextronics lopettaa Kyröskoskella ja 160 ihmistä jää työttömäksi. Ennen liki 700 ihmistä työllistäneestä Kyrelistä jää jäljellä autioita halleja ja uutuuttaan kiiltelevä valtava parkkipaikka. Tämä ei ole kenellekään Hämeenkyrön Sanomien lukijalle uutinen. Surullisinta tässä kuitenkin on, että samanlaisia uutisia saa näinä vaikeina taloudellisina aikoina kuunnella moni muukin työntekijä. Ja monelle muullekin suomalaiselle yritykselle joutuminen ulkomaiseen omistukseen on ollut lopun alku. On henkisesti ja käytännöllisesti helppoa päättää sulkea tehdas kaukana sijaitsevasta päämajasta. Aina voi tehtaanjohtaja todeta, että käsky tuli ylempää eikä kyseessä oleva patruuna vastaa puhelimeen.

Viime aikoina on ruvennut tuntumaan siltä ettei yt-neuvotteluista seuraa muuta kuin potkuja. Miten työntekijät ovat saaneet vaikuttaa työpaikkojensa säilymiseen ennen ”suunnitelmaa tuotannon lopettamiseksi”? 1970- ja 1980-lukujen lemmikki työpaikkademokratia on supistunut lain kirjaimen muodolliseen noudattamiseen. Työntekijöiden osallistumista työpaikkansa asioista päättämiseen pystytään kyllä lisäämään eduskunnassa. Mutta kuten laki yhteistoimintaneuvotteluista osoittaa: jos toisella neuvotteluosapuolella on se filosofia, etteivät työnantajan asiat työläisille kuulu niin sitä on paha pakolla parantaa.

Vanhanaikaisen patruunatehtaanpidon aikaan oli toisin. Työnantajan asiat eivät silloinkaan kuuluneet työntekijöille – itse asiassa vielä vähemmän kuin nyt – mutta työnantaja kantoi vastuuta työntekijöistään. Työntekijöitä ei irtisanottu ollenkaan näin helposti. Työtapoihin ja työpaikan tapoihin oppineita vanhoja työntekijöitä pidettiin arvokkaina. Esimerkiksi Finlaysonilla ei suuren lamankaan aikaan pistetty pois ketään; ihmiset tekivät lyhyempää päivää. Sitten taloustilanne parani ja kysyntä koheni taas. Nykyaikoina tällainen tietysti vaatii julkista tukea; ihmisten ansionmenetys täytyy korvata. Mutta se on valtiollekin parempi kuin joukko kokonaan työtä vailla olevia.

Tällaisissa tilauskannan laskutilanteissa pitäisi sinnitellä nousukauden voitoilla eikä irtisanoa työntekijöitä. Kuten jo Finlaysonin Nottbeckit tekivät.

Mitä hyötyä muuten on olla suuryritys? Pienellä yrityksellä konkurssi voi olla pakko. Isompi – jos on hyvä liikeidea ja tuotemerkki sekä osoitusta hyvästä liikkeenjohdosta menneisyydestä – saa lainaa vaikeuksissa. Väkeä pitäisi suuryrityksen laittaa pois ainoastaan jos tuotantotapa on oleellisesti muuttunut esim. koneellistumisen myötä tai jos markkinoille on noussut kilpailijoita jotka ovat pysyvästi pienentäneet yrityksen markkinaosuutta. Tai tietenkin jos tuotteen kysynnässä tapahtuu pysyviä muutoksia. Näin voisi olla vaikkapa miesten huopahattujen ja mekaanisten kirjoituskoneiden suhteen.

Se miten nykykapitalismissa saadaan yritykset käyttäytymään edes sen verran ihmisiksi kuin aikaisemmin onkin sitten hankalampi homma. Ainakin maa ja unioni voisivat yrittää kilpailla ns. terveillä kilpailukykyedellytyksillä. Eli on koulutettua väkeä, vähän korruptiota, terve verotustapa (esim. yrityksen voittoon eikä työntekijämäärään sidottu), hyvin palveleva hallintojärjestelmä jne. Mutta pelkästään se ei riitä, koska kansainväliset yritykset ovat kärkkäitä siirtymään muutamassa hetkessä maasta toiseen ja kimmokkeena voivat olla kansalaisille elintärkeät asiat kuten ympäristölainsäädäntö, työlainsäädäntö ja sosiaaliturva yleensä. Siksi tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä.

EU-tasoiset sopimukset eivät riitä. Pitäisi olla maailmanlaajuisia sopimuksia jotka estävät kansainvälisten yritysten lyhytnäköisen voitonkeruun takaamalla työntekijöille kaikkialla riittävän työsuojelun, minimipalkan ja puhtaan ympäristön. Kaukoidän ja myös Baltian maathan eivät kuitenkaan sellaisia sopimuksia halua koska ne hyötyvät tilanteesta. Aluksi – sittenhän ”tiikerin” talouskasvu nostaa palkkoja ja ihmisten olosuhteet parantuvat eikä maa enää ole halpatyövoiman mekka. Näin on käynyt mm. Etelä-Korealle ja Thaimaalle. Oikeastaan se aika, jolloin maa hyötyy kansainvälisen kapitalismin sikailusta on vain noin viisi vuotta.

Vaikka köyhät maat saataisiinkin vaikkapa ”ostettua” mukaan sopimukseen (heille annettaisiin jonkinlaista ”taloudellisen kehityksen rahaa” korvauksena sopimukseen sitoutumisesta) niin Yhdysvallathan tällaisen sopimuksen heti kaataa. USA on lisäksi niin härski, että se ei ainoastaan jää sopimuksen ulkopuolelle vaan painostaa kaikkia kavereitaan pysymään ulkona – ja jollei ole kaveri niin on vihollinen. Ja yksinäänkin USA:n kansantalous on noin puolet koko maailman taloudesta joten ei sitä ilmankaan oikein voi sopimuksia tehdä.

Yhdysvallat on jatkuva ongelma kaikessa kansainvälisessä uudistustyössä. Siihen ei auta muu kuin yhteistyön tekeminen amerikkalaisten ”hyvien” kanssa. Koko Euroopan poliittisesta katsantokannasta huolimatta pitäisi tukea Yhdysvaltojen vasemmistolaisimpia demokraatteja ja toisinajattelijoita (Noam Chomsky ja Norman Mailer). Yhdessä rintamassa ja täydellä painolla. Se on ainoa tapa auttaa USA mukaan järkevään kansainväliseen toimintaan.

Tätä se on ihmisten elämä nykyään: sata tyhjää tehtaan parkkipaikkaa Kyröskoskella juontaa alkuperänsä amerikkalaisten hupsuudesta. Mutta ei niitä ”hyviä” amerikkalaisia onneksi ole ollenkaan vaikea löytää. Ja niillä on myös tyhjät parkkipaikat.

(julkaistu kolumnina Hämeenkyrön Sanomissa)

Ei kommentteja.

Vastaa