Torstai 8.6.2006

”Terkut junasta, istun kuudetta tuntia tänään, kypsää”….kirjoitin juuri tekstiviestin Jehkosen Antille, vaalipäällikölleni. Joskus tämä reissaaminen ja päivät aamukahdeksasta iltakymmeneen alkavat puuduttaa. Onneksi rakastaa työtään, sitä mitä tekee, muuten ei jaksaisi.

Se on sellaista vähän kuin rakkaus ylipäätään ihmiselämässä. Toinen on tärkeä ja täyttää elämän, mutta silti vaikka se on kauhean tärkeä, se voi joskus kypsyttää, joskus saada jopa raivon valtaan. Silloin kun on tosi väsynyt, siihen raivoon riittää vaan ne helkkarin sukkamötöt olohuoneen lattialla tai siivoamaton kasa viikon lehtiä pitkin pöytiä ja lattioita, kun tulee kotiin. Tästä raivosta Harri yrittää aina selvitä oveluudella:.”Mä ja Tähti tässä vaan ollaan oltu, ollaan kyllä Tähden kanssa vähän siistitty, mutta kaikkea ei olla keritty…”.

No, kissaihmiselle tämä vieläpä tehoaa, Tähden ottaminen ”osalliseksi” ja ”vastuunkantajaksi” kodin hoitajana hellyyttää. Kuinka noin kömpelö oveluus voi oikeasti tehota? Oikeasti Harri ei ole kauhean ovela. Olen hänelle usein vitsaillut, että jos hän kirjoittaisi dekkarin, jo kirjan nimestä voisi lukija päätellä, kuka on murhaaja.

Miten tässä nyt tälläisille poluille harhauduin, pohtimaan sukkamöttöongelmia? Niin, se tuli siitä, kun oli pakko todeta, että rakaskin työ saa joskus huokaamaan.

Tänään alkoi kello kahdeksan puolueen puheenjohtajisto, siitä sitten junaan Tampereelle Hervantaan puhumaan ja sitten taas korkokengät kopisten hölkkää autolle ja asemalle ja junaan: Helsinkiin kyselytunnille.

Olen nykyään haka ainakin kahdessa asiassa: poliittisissa unissa ja korkokengillä hölkkäämisessä. Välillä eduskunta-rautatieasema menee muuten neljä minuuttia kahdeksan sentin piikkikoroilla hölkäten. Testattu on.

Ja nyt taas vielä köröttelen parhaillaan junassa takaisin Tampereelle, illalla ja kotona vielä sähköposteja sitten kaiketi vielä luen ja niin edelleen. Kivan työn arkeen kuuluuvat pitkät päivät, sen olen kyllä moneen otteeseen kevään aikana huomannut.

Tilaisuus Hervannassa oli muuten hieno. Kyseessä oli Tampereen Validiapalveluiden Aski-hanke liittyen esteettömän ympäristön edistämiseen. Tosi tärkeä kysymys tänä päivänä. Tuloksena oli tullut mm. Hervannan esteettömyyttä kuvaava opas sekä dvd Hervannasta esteettömyys -näkökulmasta. Vau.

Kaiken kaikkiaan tämän päivän järjestelyistä todettakoon, että tavallisesti päivääni ei todellakaan kuulu istua kuutta tuntia junassa Tampere-Helsinki välillä. Normaalisti en rakenna päiviäni ihan noin pölkysti.

No niin, nyt tulin kotiin ja jatkan kirjoittelua tietokoneen kautta (junassa on kätevä kirjoittaa kommunikaattorilla). Kävin katsomassa vähän tiedotteita yms. netistä ja löysin keskustalaisen kollegani varapuheenjohtaja Mari Kiviniemen tiedotteen, jossa hän vaatii Keskustalle opetusministerin salkkua ensi kaudelle.

Keskustalaistyylisenä ilmoitusasiana todettakoon, että juu, voidaan toki harkita, me sen sijaan otamme sen pääministerin salkun sitten.

Kiviniemen mukaan kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) on saanut nykyisessä hallituksessa paljon aikaan pyrkiessään edistämään osaamis- ja innovaatioketjun loppupäätä. Hän siis tarkoittaa Suomeksi käännettynä, että Pekkarinen on ollut parempi kuin Kalliomäki.

No, juu, parempi on eittämättä ollut, mitä tulee hallituskumppanin arvosteluun (mitä tänään on harrastettu niin Pekkarisen kuin Rantakankaankin suulla) ja muutenkin näihin ”loppupään juttuihin” kuten siihen, että kuluttajaministeri vastustaa kuluttajien ajamaa ryhmäkannetta. Me voisimme muuten ottaa sen kauppa- ja teollisuusministerinkin salkun sitten.

Kiviniemen mukaan Keskustaa tarvitaan, sillä ”pahimmillaan koulutuspolitiikan linjauksissa näkee sosialidemokraattista tasapäistämistä tai kokoomuslaista elitismiä”. Juu, se tasapäistäminen on muuten tuottanut tuloksena Pisa-tutkimusten ykkösen: suomalaiset tytöt ja pojat ovat maailman parhaita lukijoita, laskijoita ja luonnontieteen taitajia.

Erityispisteet Suomi saa kansainvälisissä vertailuissa koutusjärjestelmämme tasa-arvoisuudesta eli siitä ,että se ei ole jakautunut eliittikouloihin ja huonompiin kouluihin vaan on kansainvälisesti vertailtuna tasa-arvoinen niin alueellisesti kuin senkin suhteen, ettei vanhempien rahapusiin paksuus ratkaise, saako lapsi hyvää koulutusta vai ei.

Se on sitä sosialidemokratiaa, jota kaunaisimmat porvarit aina silloin tällöin tuppaavat kutsumaan tasapäisyydeksi, kun eivät muuta kaikessa intellektuaalisuudessaan keksi.

No, kyllä minä Keskustalaisista ihan pidän. Kaikkosen Antiltakin ostin punamultahintaan tämän keskustalaisten kolmekymppisten ja risat älymystökirjan, jossa minun ikäpolveni pätkätyösukupolvi haikailee porvarihallituksen perään.

Haluaisin kyllä ihan kauheasti tietää miksi. Mitä pätkätyöläinen oikeasti voittaa, jos mennään ”työreformiläisessä” hengessä heikentämään työehtoja? Mitä pätkätyöläinen voittaa, kun arvomaailmassa katsotaan tätäkin asiaa vain työnantajan näkövinkkelistä, eikä näin ollen satavarmasti tulla vaatimaan lainsäädännöllisiä tai valvonnallisia tiukennuksia, jotta turhia pätkätöitä ei teetettäisi. Niin, Keskustalle tiedoksi, me todellakin pidämme sen työministerin salkun!

(Kävin äsken mäkättämässä Harrille, kun se oli jättänyt sämpyläpussin auki ja niin ne kaikki sämpylät tietenkin sitten olivat kovettuneet. Harri sanoi: ”katso nyt, Tähti luulee, että puhut sille. Se on varmaan käynyt avaamassa pussin”. Niinpä niin. Eikä Harri tiennyt, mitä olen tähän tänään juuri kirjoittanut tästä Tähti-taktiikasta.)

No, vakavasti puhuen, ei noita salkkuja noin vain tule jaella, vaan ihan oikeasti täytyy muistaa iso nöyryys. Kansa päättää äänestysuurnilla miten käy ja ketkä pääsevät valtaan ja siinä on ihan turha keskustamaisesti uhitella salkkujakoa jo etukäteen. Luottamus on ansaittava ja siinä me Demarit tulemme tekemään parhaamme. Meille kansa on kingi!

Kello on jo paljon. Silti haluan vähän kertoa Jouhkin Hannun ja Pentti Holapan hienosta kirjasta, jonka luin pikavauhtia viikonloppuna. Tunnen Hannun hyvin, onnea vaan hienosta esikoisteoksesta.

Kirja oli mielenkiintoinen. Se on hyvän kirjan merkki, että kun sitä alkaa lukea, on pakko vaan jatkaa niin kauan kun se päättyy. Näin kävi tässä. Aloitin perjantaina junassa, ja kun päädyimme Tampereelle ihmetteli Gustafssonin Jukkakin, että miten kerrankin Viitanen oli ollut niin hiljaa junassa. No, selvisi Jukalle syykin: Hannun kirja. Teos on tietty rohkea, aina vielä 2000-luvun maailmassakin on jostain ihmeen syystä rohkeaa kirjoittaa homo- ja heteromiehen ystävyydestä. Mutta hyvä, että ollaan rohkeita.

Esikoiskirjailija Hannun kirjoitustyyli oli osunut nappiin: silloin aina kaikki on kahdallaan, kun lukija näkee silmiensä edessä mitä tapahtuu. Nytkin tuli ihan aidosti australialainen bumerangihenki päälle! Ja välillä tuli mietittyä ja filosofoitua syntyjä syviä ystävyydestä kirjaa lukiessa. Hieno suoritus.

(Äsken sanoin Tähdelle, että avasitko kulta sen sämpyläpussin. Tähti sanoi ”mau”, jolloin olohuoneen nojatuolilta kuului Harrin ääni: ”se vielä myönsi, tyhmä kissa”.)

Ei kommentteja.

Vastaa