Tänään olin puhumassa Porin kunnallisjärjestön 100-vuotisjuhlassa. Hieno tilaisuus kaikkinensa. Ainoa ongelma tuli matkan varrella, kun jälleen kerran vanhempani olivat lähteneet kuskiksi ja tällä kertaa sitten Viitaset päättivät eksyä Porissa – viimeksi tätä taiteenlajia harrastimme Anjalankoskella.

Kyllä minä olen Porissa usein käynyt, mutta jostain syystä taas löysimme itsemme kiertämästä kehää Porin keskustassa. Onneksi sain sitten yhteyden piirin toiminnanjohtaja Jukka Pirttiseen, joka ystävällisesti ohjaili meitä kohti Porin teatteria puhelimen välityksellä.

Mukavaa aina mennä Satakuntaan. Nyt kerroin, että mielestäni Porilla ja Tampereella on paljon yhteistä mm. teollisuushistoria ja punainen historia (Pori on edelleen vasemmistoenemmistöinen, Tampereen valtuusto ei enää, tosin ensi kunnallisvaaleissa aiomme tilanteen paikata). Yhteistä on myös rajut rakennemuutokset, joista kuitenkin osaamiseen satsaamalla olemme päässeet eteenpäin.

Harmikseni jouduin jopa kertomaan, että viime keväänä jääkiekon SM-finaaleissa jouduin lainaamaan jopa suosikkijääkiekkojoukkueeni Porista, tamperelaiset kun eivät ihan vastaavasti pärjänneet.

Niin, ja minä olen lisäksi sen sortin tamperelaispolvea, että sekä Ilveksen että Tapparan kannattaminen yhtä aikaa on vaikeahkoa – vain toista voi kannattaa. Parikymppisenä kävimme kaveriporukalla usein jääkiekkopelissä. Jos matsi oli paikallispeli Ilves-Tappara oli tosi tarkkaan katsottava, mihin kukakin meistä istuu, etteivät Ilveksen ja Tapparan fanaattisimmat kannattajat joutuneet liian lähelle toisiaan.

Mm. minä, Henna, Anna ja Marko kannatimme Ilvestä ja mm. Kustaa, Jussi, Saija ja Leena Tapparaa. Varmaankin, jos totta puhutaan, minä Henna ja Anna olimme tässä niitä fanaattisimpia. Ei oikein hymyä tullut, jos Tappara sattui voittamaan. Kauheimman kokemuksen muistan vieläkin: Tappara voitti Ilveksen 11-0. Siis 11-0! Voiko kauheampaa enää olla nuorelle, fanaattiselle Ilves-fanille, tilanteessa, jossa nämä asiat nähtiin myös pitkälle arvovaltakysymyksenä.

No, ehkä näistä matseista oli hyötyä ikään kuin kasvatusmielessä tulevaa poliittista taivalta ajatellen: tärkeäähän oli kypsyä ja kasvaa huomaamaan, ettei aina voi voittaa ja tärkeää on reilu peli, ei aina voitto (eikö???). Ja sitäkin tuli opeteltua, että turpaankin voi joskus tulla 11-0!

Viimeksihän tämän tunsimme viime sunnuntaina, kun Ruotsissa porvariallianssi otti ja voitti vaalit. Vaikka kisa oli tiukka, se tuntui vähän siltä yksitoista nollalta. Tämä siksi, että Ruotsissa paikallinen Kokoomus onnistui markkinoimaan itsensä kovinkin muodikkaana työväenpuolueena ja tuli ihmisten iholle aika vasemmistolaisilla teemoilla.

Jaskarin Harrin tapasinkin Tiistaina Keskustan 100-vuotisvastaanotolla, ja häneltä kyselin, että miltä tuntuu voittaa niin, että samalla joutuu muuntamaan omia arvojansa ”vasemmistolaisiksi”. Eli voittoa ei tulisi, jos puhuttaisiin perinteisen oikeiston termein isoista veronkevennyksistä tai palveluiden yksityistämisestä. Sen verran huono häviäjä olin, että tunsin suorastaan pakottavaa halua härnätä Harria siitä, että televisiossa ne kukat, joita Ruotsin Kokoomus vaalipäivänä jakoi, näyttivät ihan kommunistinpunaiselta. No, onnea vaan ja menestystä, nyt näin hyvän häviäjän tapaan toivottelen.

Se on hyvä, että meillä suomalaisen Kokoomuksen on erittäin vaikea uskottavasti yrittää toistaa Ruotsin Kokoomuksen taktiikkaa. Siellä Kokoomus oli ollut pitkään oppositiossa ja sillä tavalla kai miellettävissä eräänlaiseksi vaihtoehdoksi. Täällä tilanne on päinvastoin: kokoomus on ollut hallituksessa viimeisten 20 vuoden ajalta 16 vuotta, eikä siten ole mikään ”vaihtoehto”.

Se, mikä noin yleisestikin tässä tänään lohduttaa, on Toomas Hendrik Ilveksen tuore voitto Viron presidentinvaaleissa…jossain Ilves sentään voittaa: hyvä, että Virossa, jos nyt joskus Tampereen kaukalossa ottaakin takkiinsa 11-0.

Hienoa! Olen iloinen Virolaisten puolesta ja taitaa tässä olla vähän balsamia haavoille meillekin tänne Suomenkin demareille Ruotsin vaalien ja Tampereen pormestarivalintojen jälkeen!

Jääkiekosta vielä: voisin kyllä arvioida, että näin vähän jo varttuneempana nuoruuden pahin fanatismi ja vastakkainasettelu joukkueiden välillä ovat jo laantuneet. Nyt pystyn jo ihan kohtuuneutraalisti suhtautumaan asiaan. Vaikkakin myönnettäköön, että kyllä sitä joskus vielä kotona näkyvissä on ollut tätä vanhaa henkeä. Meillä kun on nyt sitten niin, että Harri kannattaa Tapparaa ja minä Ilvestä. Ja paikallispelien jälkeen aina toinen on se, kenen suulla on omahyväinen virne (vaikkei edes mitään sanottaisi, se virne kertoo kaiken!) ja toinen vastaavasti sivistyneesti ”ei välitä koko tuloksesta” – onnea vaan – hymyä riittää, vaikkakin kireää sellaista. (Pakko kertoa, että viimeksi, kun olimme paikallismatsissa, ja Ilves johti 2-0, sanoi Harri väliajalla, että lähdetään kotiin!).

Noin kaikkein perinteisemmin olen kyllä oikeasti Koo-Veen kannattaja. Isäni oli liki 20 vuotta Koo-Veen puheenjohtaja ja sitä kautta tämä tulee veren perintönä. Vaikka Koo-Veetä ei enää jääkiekon ykkösliigassa ole aikoihin nähtykään, on sillä erittäin vireää ja laaja-alaista toimintaa monella liikunnan ja urheilun saralla. Jouduinhan (nykyisin sanoisin, että sainhan) minä joskus pikkulikkana antamaan kukkakimpun tuoreelle olympiavoittajalle Pertti Ukkolalle (Koo-Vee) lentokentällä, kun hän palasi Olympiakisoista. Silloin en kyllä oikein tilanteen ainutlaatuisuutta ymmärtänyt, vaan pelkäsin Pertti Ukkolaa niin paljon, etten suostunut hymyilemään koko kukituksen aikana. Mahtoi isä-raukkaani hävettää.

Tässäpä näitä ajatuksia näin lauantai-iltana juuri Porista kotiutuneena. Tuula Haatainen oli muuten kirjoittanut kirjan. Hieno juttu, täytyy tutustua. Sen verran iltapäivälehtien uutisoinnista huomasin, että Tuula oli kirjoittanut inhoavansa rintaliivejä. Niin, itse en ole kauheasti suhdettani niihin pohtinut. Mutta se, mikä tästä tuli välittömästi mieleeni oli, että itsellänikin on tuollainen vähän ”vastaava” kohde, mistä en oikein pidä: nimittäin housut – pitkät housut.

Olen oikein itsekin ihmetellyt, että niin se vaan on, että minä pukeudun aina hameeseen (ihan niin kuin Hemulit Muumipeikossa). En itse edes siihen kauheasti kiinnittänyt huomiota, kunnes Tahvanaisen Säde kerran muuten vaan huomautti, että Pia ei koskaan pukeudu housuihin. Niinhän se todellakin on. Joskus murrosiässä, kun piti olla samanlainen kun kaikki muut, hankin minäkin muutaman housuparin, mutta myöhemmin, aikuisena ja eduskunta-aikana tämä on taas jäänyt ihan miltei kokonaan pois.

Siinä on jotakin lapsuuden perintöäkin. Nimittäin ennen sitä murrosikää en koskaan suostunut pukeutumaan housuihin. Ala-asteella koulussa hiihdinkin hame päällä!!! Olen tainnut olla vähän outo tapaus lapsena: hiihtänyt hame päällä ja pelännyt Pertti Ukkolaa!