Sosiaaliset silmälasit

Arkisto

Olinpa kansanedustaja-aikani alussa talouspoliittisella johtamiskurssilla. Se on samantyylinen yhteiskunnan päättäjille ja muille vaikuttajille suunnattu kurssi kuin maanpuolustuskurssikin – talouden näkökulmasta tietty.

Siellä sitten käytiin läpi isoja talouden ja yhteiskuntakehityksen linjoja. Kurssin päätteeksi me kurssilaiset muodostimme ryhmissä ”leikkihallitukset” ja teimme esityksemme valtion talousarvioksi. Seuraavaksi meille kerrottiin, että nyt sitten arvioitaisiin, kuinka onnistuneet budjettimme olivat. Hämmästykseni oli suuri, kun arvioinnin suoritti…markkinavoimat! Markkinavoimat!?! Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että luentosaliin käveli yksi pörssimeklari arvioimaan kuinka hyvin olimme talousarviomme laadinnassa onnistuneet…yksi pörssimeklari!?!

Oliko siis todella niin, että budjettiemme hyvyyttä tai huonoutta mitattaisiin sillä, nostavatko markkinavoimat peukalonsa ylös- vai alaspäin? Ja, mikä pahinta, onko niin, että myös tosielämässä sen pörssimeklarin sana näissä yhtälöissä painaa enemmän kuin ”markkinavoiman” nimeltä ”kuluttaja”, ”koululainen”, ”potilas” tai ”vuokralainen”?

Niinpä päädyin siihen tulokseen, että vain puolustusvoimiin tai talouteen liittyvät kurssitukset päättäjille eivät riitä. Kohtuullista olisi, että yhteiskuntaan tutustuttaisiin myös sosiaalisesta näkövinkkelistä: mikä on tilanne mm. hoitolaitoksissa, sairaaloissa, kouluissa ja päiväkodeissa. Miten pitkään jonotetaan lääkärijonoissa, millaisen hoivan vanhus saa tai onko vaikkapa kehitysvammaisella lapsella tarpeeksi tukipalveluja.

Syntyi ajatus ”sosiaalisesta maanpuolustuskurssista” ja sitä sitten silloiselta hallitukseltakin kirjallisesti kyselin, josko tämä onnistuisi. Ilo oli suuri, kun ministeri vastasi, että idea on ihan kehityskelpoinen. Nyt, muutamia vuosia myöhemmin, on sosiaalisia asioita pohdittu jo yhdessä vaikuttajafoorumissa eli ”sosiaalisen maanpuolustuskurssin” ensi askeleet on otettu. Ei muuta kun valtakunnan johtopoliitikot sekä jormaollilat ja nallewahlroosit mukaan. Asioita on ihan hyvä joskus katsoa sosiaalisten silmälasien läpi, arkeen tutustuen.

***

Tulevaisuudessa on tehtävä arvovalintoja. Koska rahaa ei ole loputtomasti, joudutaan valitsemaan, mihin sitä käytetään.

Jos rahan käytön eli politiikan onnistuneisuutta mittaa se pörssimeklari, voi olla, että tuolloin ykkössijalla ovat veronkevennykset tuloveroihin ja pääomaveroon. Jos taas mittaajana on ihan tavallinen perheenäiti, saattaa tärkeintä olla, että ryhmäkoot päiväkodeissa ovat kyllin pienet, että kouluympäristö on turvallinen ja että terveyspalvelut pelaavat niin perheen junioreilla kuin isomummullakin.

Minun mielestäni arvojärjestyksessä palveluiden turvaaminen onkin asetettava veronkevennysten edelle! Ensin on turvattava myönteinen työllisyyskehitys ja parannettava palveluja ja sitten katsottava, onko meillä veronkevennysvaraa ja kuinka paljon. Ja silloinkin verotusta on kehitettävä nimenomaan työllisyysperustein.

Esimerkiksi tasasuuret veronkevennykset kaikille tulonsaajaryhmille eivät palvele tehokkaasti työllisyyttä. Jos isotuloinen ihminen saa parikymppiä lisää käteen, ei se välttämättä johda kulutuksen lisääntymiseen. Pienituloisen lisäeurot ovat eri juttu ja esimerkiksi kynnystä työllistyä voidaan alentaa myös verotuksen keinoin.

***

Hyvinvointiyhteiskuntamme, joka perustuu julkisiin palveluihin, on perusrakenteeltaan ylivoimainen. Viime aikoina Suomi on pärjännyt erinomaisesti kansainvälisissä kilpailukykytutkimuksissa juuri korkean osaamisensa, kattavien hyvinvointipalveluidensa sekä korkean ympäristönsuojelun tasonsa ansiosta. Eli toisin kuin perinteisesti olemme tottuneet luulemaan, ei kilpailukyvyn edellytys ole hampaat irvessä pyrkiä mahdollisimman alhaiseen verotuksen tasoon eikä edes ympäristöä tarvitse pilata, jotta kilpailussa pärjättäisiin.

Hyvinvointipalveluiden luoma sosiaalinen turvallisuus on sen verran kova juttu, että se kannattaa säilyttää siitäkin huolimatta, etteivät hyvät julkiset palvelut ja matala verotus välttämättä sovi samaan yhtälöön. Ja vaikka hyvinvointiyhteiskuntamme rakenne onkin ylivoimainen, on meillä vielä paljon parannettavaa. Useat palvelut ovat laman jälkeen kuprulla ja ne vaativat lisää rahaa, jotta ne toimisivat hyvin. Terveyspalveluja on saatava jonoitta silloin kun niitä tarvitaan, lapsen on saatava tukiopetusta ja hoitolaitoksissa on oltava tarpeeksi käsiä ihmisistä huolehtimassa.

Viime aikoina ollaan käynnistetty kansallinen terveysohjelma, joka tavoitteena on pistää terveyspalvelut kuntoon. Laskelmien mukaan tämä tulee vaatimaan tulevina vuosina 900 miljoonaa lisäeuroa, josta 200 miljoonaa saavutettaisiin mm. päällekkäisiä toimintoja karsimalla ja yhteistyötä tehostamalla. Loput 700 miljoonaa tarvitaan lisää.

Valmisteilla on myös sosiaalipuolen vastaava ohjelma, jossa varmasti myös lisäresurssien tarve todetaan. Jos ja kun me tarvitsemme tulevaisuudessa mittavia lisäpanostuksia palveluihimme, en todellakaan näe mitenkään mahdolliseksi, että voisimme tässä yhtälössä tavoitella kovinkaan isoja veronkevennyksiä, vaan palvelut ensin – ihan oikeasti!

Ja muistettava on, että ympäristöstäkin on huolehdittava. Sekin osaltaan vaatii lisää rahaa. Jotta tulevaisuudessa lapsillamme ja lastenlapsillammekin olisi puhdasta ilmaa, jota hengittää, on päästöjä vähennettävä. Yksi merkittävä tekijä tässä on liikenne, ja raideliikennettä on voimakkaasti edistettävä. Tämä on tuttu teema Etelä-Pirkanmaallakin; ei muuta kun lähiliikenne raiteilla toimivaksi!

(julkaistu kolumnina Akaan Seudussa)