Ulkoparlamentaarista huutoa

Arkisto

Säännöllisin väliajoin julkisuudessa kummastellaan ja paheksutaan ”ulkoparlamentaaristen voimien” puuttumista parlamentaariseen päätöksentekoon. Yleensä nämä kummastelijat löytyvät oikeistopiireistä ja ulkoparlamentaarisilla voimilla tarkoitetaan tietty sitä hirveää syntiä, että AY-liike pyrkii vaikuttamaan päätöksentekoon tai on mukana sitä valmistelemassa – ihan muuten niin, kuin sen etujärjestönä kuuluukin tehdä.

Samat kummastelijat ovat kumman hiljaa kuitenkin silloin, kun ulkoparlamentaarisesti huutavat muut kuin perinteisesti vasemmistolaiseksi luokiteltavat voimat. Jos esimerkiksi tunnettu ulkoparlamentaarikko Jorma Ollila katsoo asiakseen ilmoittaa Suomen eduskunnalle, että hän on suonut muutaman vuoden siirtymäajan, minkä kuluessa maamme ”kohtuutonta” pääoma- ja tuloverotaakkaa on purettava, ei sitä paheksuta vaan totuutena julistetaan. Samaan aikaan kavahdetaan, kun vaikkapa SAK kehtaa vaatia pätkätyöläisten työsuhteisiin turvallisuutta.

On ollut aika järisyttävää näin parlamentaarisesta näkökulmasta seurata Ollilan sanelua: asetetaan määräaikoja ja vaatimuksia, jotka on täytettävä tai muutoin pääomat ja niiden haltijat lähtevät isänmaallisesti lätkimään maastamme.

Mikä pahinta, samalla kun sanellaan, ihan oikeasti luullaan, että se on täysin oikeutettua ja että eduskunnan tulisi sitä noudattaa melkeinpä kuin korkeimmalta taholta tulevaa sanaa. Onneksi näin ei (kai!) tule käymään, vaan poliittinen systeemi harkitsee asioita kokonaisvaltaisesti. Tässä harkinnassa tulee olla yhtä painavat puntit myös vähän pienemmän ihmisen äänellä.

No, onhan tuo Ollilan ja kumppaneiden virsi siitä, että korkea verotuksemme vaarantaisi kilpailukykymme, ihan tuttua jo monen ajan takaa. Se tässä eniten ihmetyttää, että jotkut tahot jaksavat ottaa sen edelleen ihan tosissaan. On nimittäin niin, että monien viime aikaisten kilpailukykyselvitysten mukaan Suomi on kansainvälisesti kilpailukyvyltään ykkösmaita. Ja tämä nimenomaan sosiaalisen turvallisuutemme ja hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteen ansiosta.

Kyllä minä uskon, että yritysjohtajakin voi arvostaa sitä, että vaikka meillä päin veroja maksetaankin, niin saapa sitten lapsi hyvän päivähoitopaikan ja laadukkaan maksuttoman koulutuksen – ja mikä upeinta, sen saa meillä kaikki, rahapussiin katsomatta.

Hyvinvointiyhteiskuntamme palveluihin ja sosiaaliturvan rahoitukseen tarvitaan verorahoja, silläkin uhalla, että ollilat tietty haluavat veronkevennyksiä 305 387 943 markan tulojensa ja 82 691 900 markan varallisuutensa verotukseen. Teollisuudenkin luulisi pärjäävän 29 prosentin pääomaverotuksellamme, joka on Euroopan alhaisimpia.

Näitä verorahoja tarvitaan jatkossakin kiperästi. Vaikka hyvinvointiyhteiskuntamme malli on turvallinen ja mahdollistaa ihmisten välisen tasa-arvon, on se käytännössä monelta osin kuprulla, eikä kaikki ole yhtä hyvin käytännössä kuin teoriassa. Laman jälkeisiä ongelmia on yritetty viime vuosina paikata mahdollisuuksien rajoissa niin valtion kuin kuntienkin tasolla.

Esimerkkeinä tästä vaikkapa demarien vaatimat panostukset sosiaali- ja terveystoimen tulevien vuosien valtionosuuksiin tai virkojen lisääminen sosiaali- ja terveyspuolelle kunnallisesti meillä kotona Tampereella. Ja paikattavaa riittää jatkossakin, ei yhteiskuntamme ole todellakaan valmis.

***

Viime aikoina on puhuttu paljon lapsiperheiden tilanteesta, lasten ja nuorten hyvinvoinnista – tämä on oikein. Ulkoparlamentaarinen voima veronmaksajien keskusliittokin on ottanut kantaa lapsiperheiden aseman parantamiseksi ja tulonsiirtojen lisäämiseksi. Samalla se on moittinut jo vuosia maamme ”kohtuutonta” verotasoa – ihan niin, kun sen etujärjestönä kuuluukin tehdä. Asioita parlamentissa on pistettävä sitten tärkeysjärjestykseen. Minusta olisi ihan oikein, että tulevina vuosina satsattaisiin lapsiperheiden palveluihin ja toimeentuloon. Mutta silloin on kovin vaikeaa samaan aikaan suuressa määrin tavoitella veronkevennyksiä.