ASEM-sotku räikeää peliä

Kolumnit

ASEM-ratkaisuun liittyvässä tapahtumasarjassa oli monia outoja piirteitä, jotka ovat ennenkuulumattomia. Heti kohta sen jälkeen, kun Tampere oli valittu isäntäkaupungiksi, alkoi eri tahojen rankka jälkilobbaus päätöksen muuttamiseksi.

Itse ihmettelin asiaan liittyvää virkamieskäytäntöä, jossa virkamiehistöltä tuli milloin nimellä, milloin nimettömänä kommenttia, ettei Tampere kykene tehtävästä suoriutumaan. Ennen kuin yhtäkään poliittista päätöstä oli tehty, oli media jo useita päiviä kirjoittanut totuutena, että kokous tullaan siirtämään. Tämä kirjoittelu pohjasi virkamiehistöltä tulleisiin viesteihin, joita mielestäni ei ole korrektia julkisuuteen viljellä ennen poliittisten päätösten tekoa. Näin haluttiin kaiketi luoda ilmapiiri, jossa siirtoa jo pidetään selvänä ja näin poliitikkojen olisi sitten tämä virkamiesten mieleinen vaihtoehto helpompi siunata.

Räikein esimerkki tästä oli lauantaina 2.7. ilmestynyt STT:n printti, jossa nimettömät virkamieslähteet mollasivat Tampereen lyttyyn kokousisäntänä. Huomioimatta jätettiin kaikki Tampereen jo antamat vastaukset epäiltyihin ongelmakohtiin. Ko. haastattelut oli muuten tehty La Baulessa Ranskassa. Tutkiva journalismi voisi selvittää, ketkä virkamiehet ovat olleet mukana tuolla matkalla pääministerin kanssa.

Myös suhtautuminen Tampereen kykyyn selvitä kokousisäntänä oli vähintäänkin outoa. Kun ensimmäiset väitteet tästä tulivat, alettiin asiaa selvittää uudestaan, ja Tampereelle esitettiin kysymyssarjoja kysymyssarjojen perään, joihin täältä vastattiin asiallisesti epäillyt ongelmakohdat kumoten. Kaikki oli järjestettävissä ja Tampere kykeni todistamaan, että pystyy kokouksen hoitamaan. Tätä ei kai haluttu uskoa, sillä jatkokysymyksiä sateli, samoin kommentteja julkisuuteen asioista, jotka jo aikoja sitten oli selvitetty toimivan.

Kun vihdoin poliittisen päätöksenteon aika koitti, ministerivaliokunnan jäsenet, demariministerit Antti Kalliomäki, Leena Luhtanen ja Johannes Koskinen, olivat selvityksiin tutustuttuaan tulleet siihen johtopäätökseen, että Tampereen vastaukset kysymyksiin ovat hyvät ja kattavat. Aivan kuten Kalliomäki Aamulehdessä (5.7.) totesi kyse ei ollut siitä, kumpi on parempi kokousisäntä, Tampere vai Helsinki, vaan siitä, kykeneekö Tampere järjestämään kokouksen vai ei. Jos ja kun Tampere kykenee tähän, ei jo kerran tehtyä päätöstä sovi kumota.

Toisin kävi pääministeri Matti Vanhasen (kesk) tahdosta. EU-ministerivaliokunnan työtapa, jonka mukaan pääministeri päättää, tuli hankalasti vastaan ja Tampere menetti isännyyden Vanhasen päätöksellä. Em. kolme demariministeriä jättivät päätökseen eriävän mielipiteen. Tämä tiedoksi kansanedustaja Arto Satoselle, joka kirjoituksessaan (AL 6.7.) syytti koko hallitusta ratkaisusta.

Pääministeri perusteli ratkaisuaan halulla kunnioittaa asiaa hoitavien virkamiesten näkemyksiä. Tämä on vahinko, sillä viime kädessä demokratian täytyy pohjautua siihen, että poliittiset päättäjät tekevät itsenäisesti ratkaisunsa. Näin kävi esimerkiksi Suomen toimiessa EU:n puheenjohtajamaana viime kerralla. Lokakuussa 1999 Tampere järjesti erittäin onnistuneen EU:n huippukokouksen, joiden järjestelyjä kiiteltiin pitkään. Silloinkin virkamiehet olisivat pitäneet Helsinkiä soveltuvampana paikkana, mutta pääministeri Paavo Lipponen halusi kokouksen Tampereelle.

Aluepoliittisesti ei tässä voi muuta kuin ihmetellä pääministeri Vanhasen ratkaisua, joka kielii väkisinkin sellaisesta ennakkoluulosta, että Helsingin ulkopuolinen elämä on tuppukyläelämää, jossa ei kyetä asioita hoitamaan. Näin Tampere valitettavasti teki paljon turhaa työtä ja kiitokseksi tästä menetti mainettaan hyvänä kokouskaupunkina.

(julkaistu mielipidekirjoituksena Aamulehdessä 7.7.2005