Viime aikojen politiikan kuuma peruna on ollut ilmaan heitetty aluekunta-ajatus. Aluekuntaidea on saanut valtavasti julkisuutta vaikka se onkin vain yksi monista pohdinnan alla olevista malleista. Hyvää tässä ”kohussa” on se, että keskustelu kuntauudistuksesta on todella saatu käyntiin.

Tuloksena ei kuitenkaan saa olla se käsitys, että tämä malli olisi jotenkin ”päätetty” tai edes pohjaesitys. Koko asia on vielä auki – eikä mikään muu voi demokratiassa tilanne ollakaan. Järjestetäänhän maakunnalliset keskustelutilaisuudet kuntauudistuksesta vasta loka- ja marraskuussa.

Vielä ei ole selvää edes se, mitä aluekunnilla tarkoitetaan. Aluekuntamallissa on paljon kysymyksiä: Esitetäänkö mallissa, että nykyiset kunnat lopetetaan (vain nimet ja vaakunat säilyisivät) vai onko pikemminkin tarkoituksena luoda uusi maakuntahallinto nykyisen kuntahallinnon rinnalle? Jos jälkimmäinen vaihtoehto pitää paikkansa, ei malli ole nykyistä tehokkaampi – päinvastoin, byrokratia lisääntyy.

Kuntaministeri Hannes Mannisen johtamassa kunta- ja palvelurakenneuudistustyöryhmässä on pohdinnan alla kaikkiaan kolme eri mallia.
Yksi on nyt julkisuuteen tuotu aluekuntamalli. Toinen on seutukuntiin liittyvä malli. Seutuyhteistyöhän ei Tampereen ja sen naapurikuntien asukkaille ole mitenkään vierasta. Sitä on tehty jo pitkään ja se on toiminut hyvin. Mannisen työryhmässä pohditaan nyt sitä, kannattaisiko seutukunta-ajattelun varaan rakentaa maahamme uusi kuntarakenne. Silloin tuloksena olisi aluekuntia pienempiä seutukuntia.

Kolmas työryhmän pohtima malli on ns. piirijako. Siinä kunnat säilyisivät ennallaan, mutta tekisivät yhteistyötä erilaisissa kuntayhtymissä. Koulutukseen olisi yksi kuntayhtymä, erikoissairaanhoitoon toinen jne. Tämän mallin ongelma on mm. se, että kuntalaisten olisi vaikea tietää mitä mikäkin kuntayhtymä tekee ja keneen pitää ottaa yhteyttä missäkin asiassa.

Yksikään puolue ei ole sitoutunut yhteenkään näistä malleista. Kehitystyö ja keskustelu on vielä kesken. Tärkeintä uudistuksessa kuitenkin on, että tuloksena on malli, josta seuraa kuntalaisille etua.

On hyvä muistaa, että näitä asioita pohdittaessa on olemassa vain yksi ”itseisarvo”, yksi asia, joka on kaiken taustalla ja ylitse muiden. Se on palveluiden turvaaminen jatkossakin. Itseisarvo ovat hyvät palvelut, ei esim. se, tuotetaanko ne sadassa, kahdessa sadassa vai kolmessa sadassa kunnassa (nykyisin yli neljässä sadassa).

Tärkeää tässä kaikessa on myös, että kunnallinen itsehallinto säilyy ja sitä vahvistetaan nykyisestä. Myös lähipalveluperiaate tulee säilyttää eli vaikka kuntakoot kasvaisivat, tulee palvelut silti saada läheltä.

Ja on myös hyvä muistaa, ettei kuntarakenteen uudistaminen ole mikään ihmelääke.

Jos maahamme saadaan toimivampi kuntarakenne, seuraa siitä taloudellista säästöä. Taloudellisesta säästöstä taas on seurauksena se, että rahaa säästyy kuntalaisten palveluihin. Mutta jos kunta on köyhä ja velkaantunut, ikärakenteeltaan vanhenemaan päin, yrittäjien ja perheellisten mielestä epähoukutteleva, ei sen yhdistyminen toisen samanmoisen köyhän kunnan kanssa mitään ihmeparannusta aiheuta. Taloudelliseen ja toiminnalliseen piristymiseen on oltava muita keinoja tällaisissa tapauksissa. Niiden pohdinta on joka tapauksessa edessä sittenkin kun kuntarakenne on saatu toimivammaksi.

Kunnanjohtaja Risto Koivisto totesi Pirkkalaisessa, että Pirkanmaalla kuntien välinen yhteistyö pelaa. Jos lähellä Tampereen rajaa asuva pirkkalainen on töissä Tampereella, on hänen mahdollista saada lapsensa tamperelaiseen päiväkotiin. Tämä on juuri sellaista oikeaa joustavaa asennetta, jota tarvitaan.

Kuntien yhdistäminen sen paremmin seutu- alue- kuin piirikuntiinkaan ei auta mitään, jos järkevää joustamista ei osata. Oli yksikkö sitten miten iso tahansa, niin ainahan sillä rajat on. Ja aina joku ihminen asuu aivan kunnan rajalla, lähellä toisen kunnan – ei oman – keskustaa. Jäykkä hallinnollinen jako vain vaikeuttaa ihmisten elämää.

(julkaistu kolumnina Pirkkalainen-lehdessä syyskuussa 2005)