Jos iltapäivälehtien lööppejä tuijottelisi, niin voisi kuvitella, että eduskunnassa ei muuta vireillä olekaan kuin ihmissuhdesotkuja. Jokin aika sitten, kun ensin saimme iloisia hääuutisia ja sitten ikäviä erouutisia, kuului valtiovarainministeri Antti Kalliomäen hallituksen tilannekatsaus eduskuntaryhmällemme: “no, mitäs tässä, jollain viikolla naidaan, seuraavalla erotaan”. Siinä sarkastisesti kiteytettynä sen hetken lööppimaailma.

Mutta vakavasti puhuen: aikamoista likasankojournalismia tämä meno nykyään on. Jotenkin toivoisi, että tulevat presidentinvaalit ja muukin poliittinen elämä voitaisiin käydä asiapohjalta ilman näitä likasankojen tyhjennyksiä.

Muistan liki kuuden vuoden taakse, jolloin edellisiä presidentinvaaleja käytiin. Samoja merkkejä oli ilmassa silloinkin. Useimmiten loat sai silloin päällensä Tarja Halonen milloin avoliitostaan, milloin toiminnastaan seksuaalisen tasa-arvon eteen. No, onneksi Suomen kansa on viisasta ja osaa tehdä valintansa välittämättä erilaisista mustauskampanjoista.

Jotenkin vaan tuntuu siltä, että tässäkin mennään aina vaan enemmän ja enemmän amerikkalaiseen suuntaan. Asiat eivät enää kampanjoissa ratkaise vaan tunnepuolen manipulointi, erilaiset sirkustemput ja vastapuolen mollaus. Kaksinaismoralismi kukoistaa. Surullista.

***

Pari viikkoa sitten eduskunnassa hyväksyttiin tasa-arvolakiin muutoksia. Hyvä. Idea on, että lain kautta edistetään sitä, että miehet ja naiset saisivat samasta työstä samaa palkkaa ja etsittäisiin uusia keinoja palkkaerojen poistamiseen työpaikkojen tasa-arvosuunnitelmien ja palkkakartoitusten avulla. Tämän lisäksi sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan samapalkkaisuusohjelmaa yhteistyössä työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Nämä ovat tärkeitä askelia oikeaan suuntaan. Ei voi olla niin, että tämän päivän Suomessa “naisen euro” on vieläkin 80 senttiä. Tätä palkkaeroa selittää se, että meillä palkat ovat edelleen naisvaltaisilla aloilla pienemmät kuin miesvaltaisilla, minkä lisäsi myös joskus samasta työstä maksetaan naisille vähemmän palkkaa kuin miehille.

Tähän voi ynnätä vielä sen tosiseikan, että meillä pätkätyöt ja niiden tuoma epävarmuus on erityisesti naisten ongelma: Suomessa naisten osuus pätkätöistä on Euroopan korkein. Alle 30-vuotiasta naisista 68 prosenttia on pätkätöissä.

Ja ynnätään tähän nyt vielä sekin, että vanhemmuudesta aiheutuneet kustannukset jakautuvat tänä päivänä epätasaisesti työnantajien kesken. Tästä seuraa, että työnantaja saattaa useassa tapauksessa palkata helpommin miehen kuin synnytysikäisen naisen.

Suomen naiset saivat vuonna 1906 äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ensimmäisinä maailmassa. Kun näin komeasti on ollut, emme kai enää 2000- luvulla voi hyväksyä epätasa-arvoa työelämässä tai missään muussakaan elämässä.

Kaiken kukkuraksi on niin, että me naiset olemme jopa tutkitusti vaatimattomampia kuin miehet (toisaalta: onko tämä nyt mikään yllätys?). Erään tutkimuksen mukaan viimeisen viiden vuoden aikana miehistä 44 prosenttia ja naisista vain 29 prosenttia olivat pyytäneet palkankorotusta. Tämän lisäksi korkeakoulutettujen naisten palkkatoiveet ovat jo lähtökohtaisesti pienempiä kuin vastaavan koulutuksen saaneiden miesten.

Tästä huolimatta naisissa on voimaa ja on ollut kautta historian. Ensimmäinen naisministerimme, Miina Sillanpää, valittiin vuonna 1926. Huomattakoon, että Miinan istuttaminen ministerinpallille oli Väinö Tannerin vaimon Lindan tahto!
Eläköön naiset ja miksei myös viisaat miehet!

(julkaistu Hervannan Sanomissa 20.4.2005)