Patruunatehtaan patruunoita

Kolumnit

Nykyisin niin valitettavan muodikkaat irtisanomisuutiset toivat viime syksynä erityisen suurta huolta Pirkanmaalle. Viialan vaneritehdas ja Aureskosken saha Parkanossa pistettiin pakettiin ja sadat ihmiset kortistoon.

Tämä on tätä tämän päivän hurlumhei-menoa. Näyttää siltä, että isot pörssiyhtiöt enää irtisano vain taloudellisen pakon edessä, vaan enemmänkin pörssikurssien nostamiseksi. Esimerkiksi Telia-Sonera kertoi liki kahden miljardin voitoista samaan aikaan kun ilmoitti, että sadat ihmiset menettävät työpaikkansa.

Nykyajan menoa katsellessa on pakko huokaista ja rapistella vähän historian lehdyköitä. Olipa kerran nimittäin aika jolloin pääoma oli isänmaallista. Tuolloin tehtaan isällinen patruuna tunsi aitoa ylpeyttä siitä, että hänen silmäteränsä tuotti maailman laadukkaimpia kenkiä tai parempaa viilua kuin kilpailijat.

Tämäkään patruuna ei toki ollut täydellinen: esim. Valkeakosken Juuso oli kuuluisa siitä ettei juuri ”toisinajattelijoita” tehtaassaan katsellut. Suojeluskunnan jäsenpaperit annettiin allekirjoitettavaksi samaan aikaan kun työsopimuskin. Komeita palatseja rakensi muinaisetkin herrat ja isoa palkkaa nostivat nirppanokkaisille tyttärilleen tuhlattavaksi, siinä kuin nykyherratkin.

Mutta ainakin työmies tiesi aina mistä patruunan löytää. Ja järjestäytynyt työväki tiesi, että jos tehdas tuottaa hyviä kenkiä – hyvää viilua – kohtuutuotolla niin neuvotteluvaraa työehdoissakin on. Ja työväki tiesi myös, ettei heti laman ensimmäisissä kouristuksissa joudu tehtaalaiset kilometritehtaalle.

***

Onhan niitä hyviä työnantajia nykyäänkin, mutta nämä ”patruunat” sen kuin vähenevät, kun tuotantorakenteet muuttuvat. Nykyään kansainväliset sijoitusrahastot omistavat Suomenkin tuotantovälineistä aika leijonanosan. Eikä noihin rahastoihin sijoittaneita amerikkalaisia, japanilaisia, ranskalaisia kiinnosta edes se mitä tehdas tuottaa – saati sitten se miten ja millä ehdoilla tuotanto tapahtuu.

Koko suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin isänmaallisuuden varaan. Hyvin hävityn jatkosodan jälkeen asevelihenki loisti. Suomalaisia innosti luokasta ja tulotasosta riippumatta Suomen kansan menestys kaikilla mahdollisilla elämänsaroilla, taloudessa nyt eritoten. Siksi Pekka Kuusen kuuluisa ”60-luvun sosiaalipolitiikka”, jossa tieteellisellä tarkkuudella todistettiin, että hyvin koulutettu, hyvin tienaava ja hyvin voiva tavallinen työtätekevä kansa tuo lisää rahaa koko kansakunnan pottiin, kelpasi ohjenuoraksi niin työnantajille kuin työntekijöillekin.

Mutta sitten pääoma karkasi ulkomaille ja nykyään Pekka Kuusen yhä todet opit kiinnostavatkin vain työntekijäpuolta. Työntekijäpuoli yrittää yhä vedota työnantajaan samoilla perusteilla kuin asevelihengen aikaan: motivoitunut ja hyvinvoiva työntekijä tuottaa enemmän ja parempaa ja pitkän aikaa. Mutta Uutta Uljasta Työnantajaa ei enää kiinnosta pitkäjänteinen kokonaisetu – lyhytnäköiset voitot ratkaisevat.

***

Mikä sitten eteen? Ratkaisu on helposti sanottu, mutta vähän vaikeammin tehty: kansainvälistynyt pääoma vaatii vastapuolelleen ”kansainvälisen työntekijäpuolen”. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkien maailman työntekijöiden työoloja ja työsuhteen ehtoja on parannettava rutkasti.

Globalisaatio on tuonut paljon hyvääkin. Nyt on kyse siitä, että markkinavoimat ovat käyttökelpoinen renki mutta kelvoton isäntä. Ihmiskunnan on yhteisvoimin löydettävä sääntöjä näille markkinavoimille niin, etteivät esim. suuryritykset heittele tuotantoaan aina sinne, missä työehdot ovat kehnoimmat, palkat olemattomimmat ja ympäristönormit heikoimmat.

(julkaistu Akaan Seutu -lehdessä huhtikuussa 2005)